Toisin kuin joskus väitetään, nykyisen yhteiskunnallisen todellisuuden vallitseva affektiivinen kokemus ei ole ahdistus, vaan pikemminkin masennus. Maailman terveysjärjestön arvion mukaan masennus nousee maailmanlaajuisesti suurimmaksi ”sairaustaakan” aiheuttajaksi vuoteen 2030 mennessä. Suomessa masennuslääkkeistä kelakorvauksia sai vuonna 2018 488 047 henkilöä**. Myös julkisessa keskustelussa masennukseen törmää useammin kuin muihin yleisiin ”kansantauteihin” kuten sydän- ja verisuonitauteihin. Lisäksi olipa nyky-yksilö kliinisesti masentunut tai ei, hän tunnistaa itsensä masennuskuvauksista ja kärsii tulevaisuudettomuuden sekä yhdentekevyyden tunnusta.
Mihin tämä masennuksen suunnaton arvonnousu juontaa juurensa?
Filosofi Byung-Chul Han kirjoittaa esseessään Müdigkeitsgesellschaft (2010), että jokaisella historiallisella aikakaudella on omat aikakausisairautensa, jotka määrittävät tämän itseymmärrystä. Hania seuraten klassista modernia voi pitää bakteriologisena aikakautena. Modernin bakteriologisuus näkyy esimerkiksi tavassa, jolla tuberkuloosi hallitsee 1900-luvun alun kirjallista ja yhteiskunnallista mielikuvitusta. Esimerkiksi Thomas Mannin koko ”pitkän 1800-luvun” kulttuurin olemuksen ja kriisin yhdessä teoksessa tavoittavan romaanin Taikavuori [1924] tapahtumapaikka on tuberkuloosiparantola.
Silti aikakausisairautta ei pidä ymmärtää pelkästään tietyn sairauden tosiasialliseksi tilastolliseksi vallitsevuudeksi. 1900-luvun alussa tuberkuloosissa kiteytyvät länsimaisen kulttuurin ristiriidat metaforan muodossa. Kalvakkaan tuberkuloosipotilaan punahehkuiset posket paljastavat kätketyn seksuaalisuuden sekä samalla tukahdutetun ja kielletyn vieraan negatiivisuuden 1900-luvun bakteriologisesi paradigmaksi.
Huolimatta virusperäisen pandemian pelosta emme elä enää bakteriologista aikakautta, Han esittää. Immunologiset tekniikat ovat auttaneet meitä jättämään tämän taaksemme. Toki bakteriologinen aikakausi oirehtii yhä. Esimerkiksi rajoja kiinni vaativia ryhmiä elähdyttää nostalginen kamppailu teknisen ja globaalin kehityksen mukanaan tuomaa vierasta vastaan.
Silti Hanin mukaan keskeinen aikakausisairaus on nyt toinen.
Pikemminkin kuin bakteriologiset sairaudet, alkavaa vuosituhatta määrittävät hänen mukaansa ”neuraaliset häiriöt”: ADHD, burnoutsyndrooma ja masennus. Nämä eivät kumpua enää immunologisen toisen, vieraan, negatiivisuudesta, vaan aikakautta luonnehtivasta ”positiivisen ylimäärästä”. Tästä erityisesti masennus on erinomainen esimerkki. Samoin kuin 1800-luvun lopussa ja 1900-luvun alussa tuberkuloosin kohdalla, jokainen tietää nykyisin mistä puhutaan, kun masennus mainitaan.
Mitä masennus siis ylipäätään on?
Vaikka masennuksesta alkaneen 2000-luvun aikakausisairautena vallitsisikin yksimielisyys, on masennuksen itsensä luokittelu ja määrittäminen osoittautunut haastavaksi tehtäväksi. Masennukseen ja masennuskokemukseen liittyy nimittäin heterogeenisuus, joka on saanut muun muassa evoluutiopsykologi Markus Rantalan tutkimusryhmineen esittämään, että masennus ei tosiasiassa ole yksi, vaan jopa 12 eri sairautta. Joka tapauksessa pelkkä ”masentunut mieliala” ei riitä masennushäiriön kattavaksi luonnehdinnaksi. Tautologisuudessaan ”masentunut mieliala” masennuksen tärkeimpänä määrittäjänä kertookin enemmän nykyisen kliinisen lääketieteen neuvottomuudesta masennuksen edessä. Tämän lisäksi masennuksen diagnostisissa kriteereissä kun esiintyvät muun muassa ”alentunut kyky tuntea mielihyvää”, ”vaikeus keskittyä”, ”psykomotorinen retardaatio” mutta myös ylenmääräinen kiihtyneisyys, ”tunne arvottomuudesta” ja ”ylenmääräinen syyllisyydentunto”. Yhtä kaikki, masennus on kaikkea muuta kuin yksinomaan vaikeutta saada itseään ylös sängystä.
Voisi ajatella, että masennuksen nousu 2000-luvun alun aikakausisairaudeksi on osin seurausta henkilökohtaisten ongelmien muuttumisesta yleisesti hyväksytyksi puheenaiheeksi ja siten ylipäätään ”yksityisen” ja ”julkisen” rajojen hälvenemisestä. Toisaalta julkisuudessa lienee yhä turvallisempaa tunnustautua masentuneeksi, kuin esimerkiksi skitsofreenikoksi tai rajatilapersoonallisuudesta kärsiväksi. Lisäksi masennuksen voittokulku näyttää ajoittuvan uudenlaisen, aiempiin verrattuna hyvin siedetyn mielialalääkkeen kehittämiseen 1980-luvun loppupuolelta alkaen.
Silti on hämmästyttävää, kuten ranskalainen sosiologi Alain Ehrenberg toteaa masennusta käsittelevässä teoksessaan Weariness of the Self (2010) [La fatique d’être soi [1998]], kuinka yksi ainoa pilleri voi ruumiillistaa toivoa vapautumisesta psyykkisestä kärsimyksestä. Onkin huomionarvoista, että masennuslääkkeillä ei nykyisin hoideta ainoastaan masennusta, vaan myös pakko-oireista häiriötä, yleistynyttä ahdistuneisuushäiriötä, paniikkihäiriötä, sosiaalisten tilanteiden pelkoa ja niin edelleen.
Yhteistä mainituille masennukseen assosioituville seikoille onkin, että ne kaikki selittyvät aikakauden positiivisesta perusolemuksesta käsin. Sillä mistä muusta mainittu henkilökohtaisten ongelmien kohtaamisen ja vaikeuksien voittamisen korostaminen sekä niiden julkinen läpikäynti olisi esimerkki kuin Hanin korostamasta positiivisen ylimäärästä? Näin Jani Toivolan tapa kertoa avoimesti masennuksestaan on ”rohkea ele”. Samoin Paula Vesalan mukaan ”[mielenterveysongelmien kohdalla] salailu, häpeä ja valehtelu aiheuttavat vain lisää pahaa”, ja Sini Sabotage kuvailee vaihtaneensa levy-yhtiötä entisen kiellettyä masennuksen ottamisen esiin, hän kun pyrkii teoissaan ”näyttämään […] [itsestään] eri puolet aitoina ja olemaan mahdollisimman auki”. Kaikissa näissä sattumanvaraisesti valituissa tapauksissa, samoin kuin lukuisissa muissa, joissa julkisuuden henkilöt kertovat avoimesti alkoholismistaan, avioerostaan tai vaikkapa lapsettomuudestaan, yhdistyvät itsestä kertominen, kokemusten jakaminen ja avoimuus sekä yksilöllinen kehitys. Avoimuudellaan he osoittavat kykynsä kohdata elämän haasteet ja vaikeudet sekä ymmärtää ja antaa muotoa elämälleen. Julkisuuden esille-panossa elämän haasteiden kuvaus muuttuu osoitukseksi positiivisesta: aktiivisuudesta, avoimuudesta ja rohkeudesta.
Kuten masennuksesta ja sen voittamisesta kertoneiden kertomuksissa, ”positiivinen” Hanin tarkoittamassa merkityksessä viittaa kaikkeen siihen, josta klassisen modernin negatiivisen vallan alla elänyt kärsi, ja josta nykyinen yksilö on sittemmin vapautunut. Neuroosi, joka lyö läpi ahdistuksena ja syyllisyytenä on yhteiskunnan sairaus, jota hallitsee kielletyn ja kuuliaisuuden laki, samoin kuin tuberkuloottinen kuume ja kiihtyneisyys on kenties ilmausta tukahdutetusta intohimosta, joka ilmenee somaattisena sairautena. Vastaavasti Dostojevskin Riivaajien [1872] Nikolai Stavrogin ja Louis-Ferdinand Célinen Niin kauas kuin yötä riittää [1932] -romaanin Ferdinand Bardamu kärsivät epätoivosta, joka on sekin reaktiota negatiiviseen, tosin nyt käsitettynä kokemukseksi, joka koskee inhimillistä todellisuutta sellaisenaan. Suhteessa maailmaan, jonka kohtaamme vieraana ja pyrkimyksillemme vihamielisenä, on ainoa mahdollisuutemme onnistuneeseen elämään vieraantuneen todellisuuden intohimoinen kieltäminen. Juuri samainen kielto kuitenkin takaa myös kokemuksen, joka mahdollistaa konkreettisen todellisuuden piirissä kohtaamamme rappion ja häviön ylittämisen. Siten moderni epätoivo itse asiassa kääntyykin vastakohdakseen. Klassisessa modernissa romaanissa yksilön tehtävä on usein löytää ”negatiivisen piiristä positiivinen”, jolloin elämään ja yhteiskunnalliseen todellisuuteen suuntautuva kielto paradoksaaliselta vaikuttavalla tavalla mahdollistaa elämän.
Klassisen modernin romaanin henkilöhahmojen kokemaan epätoivoon verrattuna jälkimoderni positiivinen on rajatonta positiivisuutta: positiivista ilman negatiivista. 2000-luvun alun yhteiskunnallisessa todellisuudessa klassinen epätoivo näyttää siis kiistattoman historialliselta.
Mitä syitä mahdollisuuksien rajattomuudessa elävällä on epätoivoon? 2000-luvun alun nuoren epätoivo, sikäli kuin sana on ylipäätään enää käypä kokemuksen kuvauksena, on muuttanut muotoaan ja ruumiillistuu kahdessa piirteessä, jotka ovat samalla masennuksen ydintä. Kyse on yhtä aikaa kykenemättömyydestä tehdä valintoja ja estyneisyydestä. Kykenemättömyys tehdä valintoja juontaa juurensa alitajuiseen tietoisuuteen mahdottomuudesta toteuttaa jokainen eteen tarjoutuva mahdollisuus, se lyö läpi ”ulkopuolelle jäämisen pelkona” (FOMO) tai kenties hiuksenhienona pitkästyneisyytenä kaikkien kvalitatiivisesti samanarvoisten ja siten yhdentekevien elämysten edessä. Joissakin tapauksissa tämä kykenemättömyys valintoihin voi muuttua varsinaiseksi masennukseksi eli syyllisyydeksi ja katumukseksi siitä, että laiminlyönyt mahdollisuutensa ylipäätään, että on jättänyt yksilölliselle kehkeytymiselleen välttämättömät mahdollisuudet lunastamatta. Vain tässä mielessä nykyisestä masennuksesta voidaan puhua syyllisyyden sairautena.
Neuroottinen syyllisyys oli porvarillisen, kielletyn ja kuuliaisuuden normien hallitseman yhteiskunnan tuote, jonka tehtävä oli säädellä työväenluokan intohimoja. Neuroottinen yksilö kärsii yliminänsä liian ankarasta luonteesta, ja näin sivilisaation edellytyksestä tulee henkilökohtainen taakka. Sen sijaan yhteiskunnassa, jota määrittää positiivisuus, mahdollisuus ja yksilöllinen suoriutuminen, estyneisyys ja ylipäätään toimintahäiriö on psykiatrisen huolenpidon ytimessä. Toisin kuin neurootikon kohdalla, masentuneessa syyllisyydessä on kyse estyneisyyden aiheuttamasta häpeästä, siitä että ei kykene tekemään valintoja, asettamaan tavoitteita, olemaan sosiaalisesti aktiivinen, luomaan yksilö- ja urakehityksensä kannalta välttämättömiä suhteita. Juuri tästä syystä masennuslääkkeillä lääkitäänkin myös ylipäätään sosiaalista estyneisyyttä aiheuttavia häiriöitä, kuten mainittuja yleistynyttä ahdistuneisuushäiriötä, paniikkihäiriötä, sosiaalisten tilanteiden pelkoa ja niin edelleen.
Toisin kuin neurootikko, masentunut tuntee siis syyllisyyttä ennen muuta kykenemättömyydestään, ei niinkään rajojen rikkomisen erheestä. Hän kärsii tunteesta, että on laiminlyönyt mahdollisuutensa. Näin riittämättömyyden tunne syrjäyttää neuroottisen syyllisyyden ja melankolisen epätoivon. Vastaavasti bakteriologisen paradigman negatiivisuuden syrjäyttänyt positiivisuus on ennen muuta kykenemisen rajattomuutta: alituisen kommunikaation, itsensä kehittämisen, motivaation ja optimoinnin vaatimus.
Omien unelmien toteuttaminen, kommunikaatio, kontaktien solmiminen ja itsestä viestiminen ovat aikamme arvoja. Masennuksen nousu 2000-luvun alun aikakausisairaudeksi tulee ymmärrettäväksi näistä elämäntapaamme ja itseymmärrystämme koskevista syvällisistä normatiivisista muutoksista käsin. Masennuksen menestystarina selittyy sosiaalisen toiminnan ihanteiden muutoksella, jossa ”kurinpitoon, mekaaniseen tottelevaisuuteen, yhdenmukaisuuteen ja kiellettyyn perustuva yhteiskunta antaa yhä enemmän tilaa sellaiselle, jossa oleellisia ovat henkilökohtaiset saavutukset, valinta, omaehtoisuus ja yksilöllinen aloitteellisuus”, kuten Ehrenberg kirjoittaa. Vaikeus kommunikoida, kykenemättömyys toimia, psykomotorinen retardaatio – ilman projekteja, motivaatiota ja kommunikaatiota masentunut ja niin median kuin poliitikkojenkin huolenpidon kohde, ”syrjäytynyt”, on jälkimodernien yhteiskuntien yksilöllistymistä säätelevien sosiaalisten normien peilikuva.
Samalla kun yhteiskunnallinen järjestys muuttuu, myös minuuden rajat siis määrittyvät uudelleen. Kielletty-sallittu-jaon sijaan nyky-yksilö määrittää itseään pikemminkin mahdoton-mahdollinen-jaon perusteella. Siinä missä masentuneelle mikään ei ole mahdollista, ei suvereenille nyky-yksilölle mikään ole mahdotonta. Kuriyhteiskuntien jälkeisessä todellisuudessa yksilö onkin tullut kaikkivaltiaaksi. Näin syntyvä yksilö on ikään kuin Jumalan kaikkivaltiuden sekularisoitunut muoto.
Subjektin suvereeniuden kehityksessä subjektien tuotanto ja materiaalinen tuotanto lyövät kättä. Teknologian kehitys ja erityisesti uudet kommunikaatioteknologiat lisäävät mahdollisten kontaktien, kumppanien ja ylipäätään toiminnan vaihtoehtojen määrää tavalla, jolle on vaikea kuvitella päätepistettä. Näin maailma on enenevissä määrin saavutettavissa. Länsimaiselle ja kiinalaiselle keskiluokalle sellainen maailmankolkka, joka vielä muutamia vuosikymmeniä sitten oli ainoastaan kaikkein varakkaimpien mahdollinen matkakohde, on nyt jokaisen ulottuvilla.
Myös kommunikaatio ja sosiaalinen näkyvyys ovat eräänlaista potentiaa. Monet hankkimamme hyödykkeet palvelevatkin ennen muuta elämän esillepanoa. Hyödykkeiden käyttöarvon korvautuminen esillepanon arvolla näkyy siinä, että sometähti taipuu salakuljettamaan huumeita, voidakseen esitellä luksuselämäänsä Instagramissa.
Yksilön suvereeniutta palvelee myös muutos kulutuksessa. Ostamme yhä enenevissä määrin ”pääsyä elämyksiin” varsinaisten hyödykkeiden sijaan. Spotify, Netflix, ekirjatietokannat ja niin edelleen laajentavat ennen muuta erilaisten mahdollisten elämysten mittaa ja määrää. Verrannollinen maksiimi säätelee myös nykyistä koulutusajattelua. Nuoria on ”valmennettava kohtaamaan tulevaisuutensa” ja käymään kauppaa mahdollisen kanssa. Kuten saksalaissosiologi Hartmut Rosa kirjoittaa toisessa yhteydessä: ”Et voi koskaan tietää mitä haluat tai mitä tarvitse tulevaisuudessa. Maailma muuttuu kuten katsantokantasi elämään. Siksi on järkevää ja hyödyllistä pyrkiä hankkimaan mahdollisen paljon erilaisia resursseja, joita unelmasi toteuttaminen saattaa vaatia, mikä ikinä tämä onkaan tai tulee olemaan.”
Juuri siksi nyky-yksilön suurin pelko on ”jäädä jälkeen”, tulla jätetyksi kommunikaation ulkopuolelle ja siten jäädä paitsi yhä uusista elämyksistä sekä verkostoitumisen tuottamista kontakteista. Vastaavasti masentuneen ja syrjäytyneen suurin ongelma on niiden taitojen ja resurssien puute, joita hänen menestyksekäs oman tulevaisuutensa kohtaaminen edellyttäisi. Siksi niin psykoterapiassa kuin työttömien aktivointitoimissakin on tarkoitus tuottaa yksilöitä, jotka kykenevät toimimaan itsestään käsin, muokkaamaan sekä muovaamaan itseään omien resurssiensa pohjalta. Sosiaalityöntekijä, konsultti, terapeutti ja motivaatiovalmentaja kaikki tsemppaavat yksilöä tulemaan oman muutoksensa toimijaksi. Lopulta jopa leipäjonojen ”asiakkaiden” varsinaisen ongelman sanotaan olevan aktiivisuuden ja osallistumisen puute.
Toisinaan masennus nähdään heikentyneiden sosiaalisten siteiden ja kasvaneen individualismin seurauksena syntyvänä modernin patologiana. Ratkaisuksi masennukseen ja syrjäytymiseen esitetään yhteisöllisyyttä ja sosiaalisuutta. Se, että leipäjonojen poistamiseksi esitetään yhteisruokailua syrjäytyneiden aktivoinniksi ja osallistamiseksi osoittaa kuitenkin, että myös ”yhteisöllisyys” on sulautunut osaksi positiivisen logiikkaa.
Silti mahdollisuuksien ja elämysten yhtäläisestä saatavuudesta nauttivan yksilön suvereenius on ainoastaan näennäistä. Kyky luoda itsensä ja muodostaa elämäänsä omien resurssiensa pohjalta kääntyy silmänräpäyksessä itseagressioksi, joka ilmenee syömishäiriöinä, viiltelynä ja paniikkihäiriönä. Toisaalta viiltely voi niin ikään palvella elämän esillepanoa. Viiltely toimii affektiregulaation välineenä siinä missä masturbaatio tai vinyylilevyjen kerääminen. Samaan aikaan kun kykenemme hankkimaan pääsyn yhä kasvavaan määrään elämyksiä, musiikkia, kirjallisuutta, ja seksikumppaneita näyttää kulloisenkin kokemuksen kvalitatiivinen ero toiseen pienenevän. Maailman ja elämysten kasvava saatavilla olo kääntyy päälaelleen, kasvavaksi tyytymättömyydeksi ja yhdentekevyyden sekä merkityksettömyyden tunteeksi, sanalla sanoen vieraantumiseksi.
Miksi Tinderiä selatessani sitoutuisin emotionaalisesti ennemmin tähän kuin tuohon ihmiseen, kun voin yhtä lailla kokea saman myös seuraavan kanssa? Ghostaaminen on siis varsin ymmärrettävä positiivisen ylimäärän ilmenemistapa. Vastaavasti matkustaessani Kiinaan tai Intiaan, mitä erityistä merkitystä täällä saavuttamillani kokemuksilla voisi olla verrattuna niihin, joita olisin voinut hankkia Bangladeshissa tai Marokossa? Näin suvereeni yksilö hankkii pääsyn mahdollisuuksien rajattomuuteen merkityksellisten erojen ennennäkemättömän tasoittumisen hinnalla. Tosin tuloksena syntyvä erojen samanarvoistuminen on sekin esimerkki positiivisen ylimäärästä: mahdollisen alan eksponentiaalisesta kasvusta mahdottomaan nähden.
*** ***
* Kirjoitus on aiemmin julkaistu aavistuksen erilaisessa muodossa Tutkijaliiton-blogissa ja se perustuu Erika Ruonakosken ”Epätoivo ja aika” -kurssilla syksyllä 2017 pitämääni esitelmään. Kiinnostuneet löytävät viitteet ja kirjallisuuden mainitusta aiemmasta julkaisusta.
** Minä olen yksi heistä. Olen syönyt SSRI-lääkkeitä muutamaa lyhyttä taukoa lukuun ottamatta vuoden 2004 tammikuusta saakka.
Sentimentaalinen päiväkirja 