Terapeuttini mukaan minun tulisi harjoittaa myötätuntoa itseäni kohtaan. Ilmeisesti myötätunto olisi tässä tapauksessa tarkoittanut jonkinlaista asettumista menneen itseni asemaan.
Tämä kehotus palautui mieleeni, kun luin jokin aika sitten Annie Ernaux’n hienon omaelämäkerrallisen teoksen ”Vuodet”*. Teoksessa Ernaux rekonstruoi omaa ja sukupolvensa elämää muun muassa kuvailemalla vanhoja perhevalokuvia. Hän ei tosin koskaan puhuttele itseään yksikön ensimmäisessä vaan aina kolmannessa persoonassa. Lisäksi kerronta tapahtuu passiivissa, kun tehdään tiettäväksi, mitä kulloinkin oli tapana tehdä, kuluttaa, katsoa, missä matkailla…
Ernaux’n proosaa kutsutaankin kirjan kansiliepeessä ”epähenkilökohtaiseksi autobiografiaksi”. Ennemmin kuin yksittäisen henkilön omaelämäkerran, se välittää kokonaisen sukupolven historian, johon kuuluu olennaisesti naisten emansipaatio ja ranskalaisen yhteiskunnan muuttuminen nykyisen kaltaiseksi kulutusyhteiskunnaksi.
Seuraavassa minua kiinnostaa tuo vaikutelma epäsuorasta muistelemisesta, joka syntyy, kun Ernaux kuvailee henkilön kokemusta, joka mitä ilmeisemmin on hän itse, ilman sitä etuoikeutettua asemaa, jonka oman elämän muistelemiseen voisi ajatella liittyvän.
Esimerkiksi
Mustavalkoinen kuva tummaan uimapukuun pukeutuneesta tytöstä kivikkoisella rannalla. Selän takana on jyrkkä kallio. Hän istuu tasaisella kivellä tukien käsiään kallioon, silmät suljettuina, pää hieman sivuun kääntyneenä. Hän nauraa.
On vaikea sanoa, mitä hän ajattelee, mistä hän unelmoi, kuinka hän muistaa vuodet vapautuksen jälkeen…
Mustavalkoisessa kuvassa kaksi nuorta tyttöä matkalla jonnekin, kylki kyljessä, kummallakin käsi toisen olalla. Taustalla pensaikkoa ja tiilimuuri, taivaalla suuria valkoisia pilviä. Kuvan taustapuolella teksti: ”Heinäkuu 1955, Saint-Michelin sisäoppilaitoksen puutarhassa”.
Vasemmalla tytöistä isokokoisempi, vaaleatukkainen, tavanmukaisessa lyhyessä tukassa, vaaleassa asussa ja valkoisissa sukissa, kasvot varjossa. Oikealla tummatukkainen, jolla on lyhyet kiharat, silmälasit pyöreillä kasvoilla, korkea otsa, johon lankeaa kaistale valoa, tumma lyhythihainen pusero ja hame, jossa on pallokuvioita. Molemmilla on jalassaan ballerinakengät, tummatukkaisella ei ole sukkahousuja. Mitä ilmeisimmin molemmat ovat vaihtaneet kouluasun arkivaatteisiin kuvaa varten.
Vaikka mikään ei viittaa siihen, että juuri tummatukkainen on sama henkilö kuin saparopäinen tyttö rannalta, sillä hän olisi voinut yhtä hyvin kasvaa tuoksi vaaleaksi, on hän juuri se, eikä tuo toinen, hän on se, joka on ollut tuo tietoisuus, tässä ruumiissa, näine muistoineen, mistä syystä voidaan varmuudella sanoa, että tummatukkaisen kiharat ovat peräisen permanentista, jonka hän on ottanut itselleen rippikoulun jälkeen joka vuosi toukokuussa, että hänen hameensa on ommeltu kokoon viimevuotisesta liian tiukaksi käyneestä kesävaatteesta ja että naapuri on neulonut paidan. Niistä ajatuksista ja tunteista, joita juolahtaa tuon neljätoistavuotiaan mieleen, kirjoittaminen tavoittaa uudelleen vain osan…
Sen huonon muistikyvyn vuoksi, mitä kuusitoistavuotiaana tarvitsee selvitäkseen elämästä, on hänelle hänen lapsuutensa mykkäfilmi väreissä…
Hän ei voi tietää, että hänen muistoissaan säilyvät vuodesta 1957 seuraavat asiat: rantakasino Fécampin kunnassa…
Tai kuvaillessaan vuosikurssinsa 1958–1959 koulukuvaa
Kaikki neljää tyttöä lukuun ottamatta katsovat kameraan. Se, mitä he näkevät – valokuvaajan, muurin, muita koululaisia? – on ikuisesti kadonnut.
Hän kuvailee unelmaa romaanista, jonka tulisi kirjoittamaan omasta elämästään
”Äärimmäisestä narsismista haluaisin lukea menneisyyteni mustana valkoisella ja siten olla joku, joka en ole.”
… … …
(Tämän tekstin pohjalta laatimani artikkeli löytyy Suomen filosofisen yhdistyksen vuosikirjasta Ajatus (78).)