…ideologisella rakenteella on nimikin: positiivisuus.
Siihen voi tutustua esimerkiksi katsomalla kanavan The Take videon Buffy vampyyrintappajasta.
-
-
…ideologisella rakenteella on nimikin: positiivisuus.
Siihen voi tutustua esimerkiksi katsomalla Andrei Koivumäen (Neliöt Liikkuu LKV) asuntoesittelyvideoita. -
ilon säkenöivä järjestys…
-
KUVA: MARCIN DOBRUCKI / HS
”Taiteilija on päättänyt asettua ainiaaksi esineiden puolelle. Niiden tulee hallita ympäristöä ja tilannetta. … Olemme tässä ’kuolleen luonnon’ vastapuolella. Niin kuin taianomaisen lahjan saaneet linnunpyydystäjät, joiden kädelle satakielet laskeutuvat, näiden taulujen ihmisetkin osaavat olla säikäyttämättä nojatuolia ja lamppua. He eivät aiheuta hedelmälle tai tammipelilaudalle vetäytymisrefleksiä. He eivät aja pakosalle peiliä tai kampaa. He kuuluvat samaan järjestykseen kuin ne. He säteilevät samaa hämärää rauhaa.”
Tournierin luonnehdinta kävisi yhtä lailla kuvaukseksi Kurt Schwittersin Merz-kuvista, esimerkiksi Tukholman Moderna Museetin kokoelmiin kuuluvasta Arbeiterbildistä. Siinä unohdetut ja hylätyt esineet muodostuvat Tournierin kuvaamaa ”hämärää rauhaa” säteileväksi olioiden äänettömäksi yhteisöksi…
-
Kertooko lapsen suunnattomasta empatiakyvystä se, että hän kykenee kuvittelemaan hylättyjen esineiden surun vai onko esineiden suru pikemminkin ilmausta arkaaisesta yhteydentunnosta, jossa ero elävän ja ei-elävän välillä ei vielä ole tullut olemaan ollut?
Joka tapauksessa varttuminen on empatiakyvyn rappeutumisen aikaa… -
Varhaisin muistoni on kaadettu radiomasto Turun Vasaramäellä syksyllä 1988. Olin 5-vuotias…
Perheeni asui Hippoksentien varrella aaltopellillä päällystetyssä kerrostalossa. Luullakseni syntymäkotini on purettu, mutta osa taloista on yhä pystyssä.
Asukkaita oli kerääntynyt katselemaan maahan kaadettua mastoa, joka varmaankin muistutti lapsen silmin jonkinlaista valtavan metallisen hirviön luurankoa.
Mutta miksi en kykene palauttamaan tätä muistiini muutoin kuin asettumalla itseni selän taakse…
Entä radio palaa mui aina vaa sena?Luulen, että radio o brittiel, joka tä. Elok on ma vaaleanpunaiseksi.En Silence?Ehkä en kaipuuseen ”Englannista” kuin muisto lapsu sta.Nä ra.Mi on vaa, Se on. Sen tuu to a j a.Esimerkiksi:”verho repeää”.Jok sii yt, mutta ver mässä.(”Sin, mutta sil; minä isesti, olen tuni…” 1. Korinttolaiskirje 13:12.)Pa in lu ” …”Mi tark vää eli ja ivän ja iltap sitten narää.Me ena avaimena. Siitä sa hy taa mi ilta.Cel tä):Ei se hkiin Lea tdaa ym märuhuu.Myen käänne ja pysässa. kuvaa hta, joss tyy uloen jälkeen. ”Ulen ja sitä aikana harjoitetaan vata ja tyhstä…”En le nätija, mutta taree saattaa miel än ja en – siis vastaanottavaiseen tila.utumisesta ”tarkk lle”.Vast us ja ääri isuus astaa. Ne llytä maai mistä on ma sa. tyhjentämistä, jo yä. -
”Ennen kuin tapan teidät seuraavan kerran, laadin teille labyrintin joka koostuu yhdestä ainoasta suorasta viivasta ja on näkymätön ja päättymätön.”
– rikollisjohtaja Red Scharlach J. L. Borgesin novellissa Kuolema ja kompassi
Mikään – lukuun ottamatta sitä seikkaa, että molemmat elivät Ranskassa – ei yhdistä kahta kirjailijaa, joiden lyhyet romaanit luin äskettäin[i]. Édouard Levé oli ranskalainen kirjailija ja valokuvaaja, jonka romaani Itsemurha julkaistiin postuumisti. Vaikka Levén kirja ei olekaan omaelämäkerrallinen, on teosta lukiessaan vaikea olla ajattelematta, että se on tosiasiassa myös tekijänsä itsemurhaviesti. Levé nimittäin hirttäytyi jätettyään romaaninsa käsikirjoituksen kustantajalle.
Gaito Gasdanov taas oli venäläinen kirjailija, joka vallankumouksen jälkeen emigroitui Pariisiin, työskenteli taksikuskina ja julkaisi elinaikanaan useita teoksia venäjäksi, suurta mainetta saavuttamatta. Alexander Wolfin aave synnytti vuonna 2012 teoksen ensimmäisen saksannoksen ilmestyttyä – romaani on alun perin julkaistu 1940-luvun lopulla – jonkinlaisen kohun. Esimerkiksi Die Zeit -lehden kirjallisuuskriitikko Iris Radisch kutsui romaania ”erääksi sodanjälkeisen kirjallisuuden suurista mestariteoksista”.
Ehkä johtuen romaanien hiukan epätavallisista synty- tai julkaisuolosuhteista tuntuu Levén Itsemurhan ja Gasdanovin Alexander Wolfin aaveen välille syntyvän salaperäinen yhteys, huolimatta niiden suurista tyylillisistä ja kerronnallisista eroista.
**
Gasdanov on kirjoittajana tosiaan suunnaton tyyliniekka. Alexander Wolfin aave nimittäin muistuttaa antiikin tragediaa Aristoteleen sille antamassa merkityksessä. Kertomus muodostuu kirjaimellisesti yhden ainoan toiminnan kuvauksesta: kyseessä on laukaus, jonka romaanin nimettömäksi jäävä kertoja ampuu Venäjän sisällissodan aikana vihollista kohti tämän surmaten – tai niin luullen.
”Kaikista muistoistani, kaikista elämäni lukemattomista tuntemuksista, oli painostavin muisto siitä ainoasta murhasta, jonka olen tehnyt. Sen tapahtumisesta saakka en muista ainuttakaan päivää, jolloin en olisi tuntenut katumusta. Koskaan ei olisi rangaistus uhannut minua, sillä murha tapahtui aivan erityislaatuisten olosuhteiden vallitessa, oli myös selvää, etten olisi voinut toimia toisin. Eikä kukaan muu itseni lisäksi tiennyt tästä tapahtumasta mitään.”
Jo Gasdanovin romaanin muutama ensimmäinen lause antaa aiheen odottaa jotakin ennenkuulumatonta… Tapahtuma, joka alkaa laukauksella Venäjän sisällissodan aikana, päättyy lopulta laukaukseen Pariisissa vuosia myöhemmin. Molemmilla kerroilla uhri ja murhaaja ovat samat. Kuinka tämä on mahdollista, jos romaanin nimettömäksi jäävän kertojan suorittama murha ei jättänyt jälkeensä eloonjääneitä eikä silminnäkijöitä? Muutettuaan valkoisten häviämän sisällissodan jälkeen Ranskaan kertoja lukee englanninkielisen novellikokoelman, jossa sama tapahtuma kuvataan vastapuolen silmin. Novellikokoelman on kirjoittanut salaperäinen Alexander Wolf, jonka tavoittaminen osoittautuu kuitenkin mahdottomaksi.
Tavattuaan erään venäläis-englantilaisen naisen ja aloitettuaan rakkaussuhteen hänen kanssaan, kertoja lopulta miltei unohtaa Alexander Wolfin sekä tämän kirjoittaman novellin: ”Lopulta elin todellista elämää, joka ei enää – kuten aina ennen oli ollut asian laita – koostunut osin muistoista, katumuksesta, epäonnen aavistuksesta ja varovaisista odotuksista.” Kertojan ja Alexander Wolfin välillä vallitsee kuitenkin jonkinlainen kohtalonyhteys, joka ikään kuin ajaa heitä yhteen…
Kuten Radisch toteaa arviossaan, tuo kertojan kokema ”absurdi elämäntunne” mieleen ranskalaisen eksistentialismin, joka oli suoranainen sodanjälkeisen Euroopan muotifilosofia. Alexander Wolfin aave ei tosin muistuta ”eksistentialismia” sen vulgaareimmassa muodossa: se ei saarnaa vapaudesta ja valinnasta tai olemassaolon perimmäisestä mielettömyydestä. Kertojan kokema sielullinen tuska on paljon hienovaraisemman kokemuksen seurausta.
”Jokin veti minua vaistomaisesti tällaisia ihmisiä kohti. … Kyseessä oli ikään kuin toivo oikeutuksesta tai hengenheimolaisuuden löytämisestä, ja minusta alkoi tuntua kuin ihmisestä, joka on tuomittu rangaistukseen ja joutuu väistämättä hakeutumaan sellaisten ihmisten seuraan, jotka jakavat hänen kohtalonsa. Toisin sanoen minua kiinnosti Alexander Wolfin kohtalo myös siksi, että olin itse kärsinyt koko elämäni ajan ristiriidasta, jota vastaan kävin hyödytöntä taistelua ja joka turmeli koko olemassaoloni.”
”Se alkoi siten, että kaksi keskenään vastakkaista asiaa veti minua puoleensa: yhtäältä taide- ja kulttuurihistoria, joiden opiskelulle omistin paljon aikaa, ja siten mieltymys abstrakteihin ongelmiin, toisaalta yhtä lailla hillitön rakkaus urheiluun ja kaikkeen sellaiseen, joka liittyy pelkkään ruumiilliseen ja vietteihin … ja mitä enemmän aikaa kului, sitä syvemmäksi tuli kuilu ja jyrkkä vastakohtaisuus, joka oli elämälleni tyypillinen.”
Paitsi tragediaa Aristoteleen teorian mukaan romaanin juoni muistuttaa pahaista salapoliisitarinaa: ainoatakaan tapahtumaa tai yksityiskohtaa kertojan elämästä ei ole kuvattu turhaan, ”pelkän kuvauksen” vuoksi. Esimerkistä käy nyrkkeilyottelu, jossa molemmat kamppailijat edustavat vastakkaisia puolia kertojan persoonallisuudesta: se sisäinen kamppailu, joka aiheuttaa kertojalle niin suurta sielullista tuskaa, toistuu siis juonen jokaisen elementin tasolla.
**
Gazdanovin romaanin kertoja kärsii siis ennen muuta kahden keskenään yhteensovittamattoman elämäntaipumuksen välisestä ristiriidasta. Tällaista vastakohtaisuutta on käsitellyt esimerkiksi filosofi Dieter Henrich. Hän kysyy, miten olisi mahdollista käsittää yhtäältä elämän harmonia tai ”yhtäpitävyys itsensä kanssa”, mutta toisaalta ymmärtää myös sen ahdingon ja kärsimyksen luonne, mikä välttämättä kuuluu elämään.
Henrichin mukaan on mahdollista, että kehkeytyy erilaisia keskenään ristiriitaisia, mutta kumminkin sisäisesti johdonmukaisia todellisuuden järjestyksenantoja. Sikäli kuin ymmärrän, nämä ovat ennen muuta erilaisia elämälle annettuja tulkintoja. Niiden tehtävä on antaa paitsi kokonaistulkinta yksilön elämälle myös ihmissubjektin asemalle osana todellisuuden kokonaisuutta. Yhtäältä voin esimerkiksi ymmärtää mitättömyyteni ja olemassaoloni merkityksettömyyden universumin laajuudessa, mutta toisaalta käsittää myös jokaisen yksilön luovuttamattoman moraalisen arvon…[ii]
Tällaista on lopulta myös Gazdanovin eksistentialismi. Se, että Alexander Wolfin aaveen juoni muodostuu yhden toiminnan kuvaamisesta ja kertojan tuntema salaperäinen veto Alexander Wolfia kohtaan… Nämä antavat ymmärtää, että ihmisen on lopulta mahdotonta paeta kohtaloaan. Olisiko fatalismi siis ainoa johdonmukainen suhtautuminen ennalta määrättyyn järjestykseen?
**
Järjestyksen sijaan elämä voi kuitenkin näyttäytyä myös sarjana tapahtumia, joiden välille ei muodostu minkäänlaista merkityksellistä yhteyttä. Vasta kuolema armottomuudessaan tekee elämästä kokonaisen ja liittää tapahtumat tietyn ihmisen elämän yhtenäisyydeksi.
”Ainoastaan elävät ihmiset vaikuttavat ristiriitaisilta. Kuolema päättää sen tapahtumasarjan, josta ihmiselämä muodostuu. Niinpä ei jää jäljelle muuta vaihtoehtoa, kuin asettaa nämä tapahtumat järjestykseen. Se, että ihmisiltä evättäisiin tämä mahdollisuus tarkoittaisi sitä, että heidän elämänsä – ja lopulta elämä itsessään – on mieltä vailla. Sinun elämäsi ei ollut vielä saavuttanut toteutuneiden tosiasioiden sulkeutuneisuutta. Kuolemasi lahjoitti sen elämällesi.”
”Elämäsi oli pelkkää olettamusta. Ne jotka kuoleva vanhoina, ovat pala menneisyyttä. Heitä ajatellessaan näkee, mitä he olivat. Sinua ajatellessa näkee sen, mitä olisit voinut olla. Sinä olit ja säilyt sirpaleena mahdollisuutta.
Itsemurhasi oli tärkeintä mitä olet koskaan elämässäsi sanonut, mutta sen hedelmiä et tule enää korjaamaan.”
Levén Itsemurha on kirjoitettu monologiksi, jossa nimetön kertoja puhuttele itsemurhan tehnyttä lapsuudenystäväänsä. Tai ehkä olisi osuvampaa puhua puhuttelusta tai vuoropuhelusta, jolla ei ole vastaanottajaa… Oli miten oli, puhuttelun seurauksena ei itsemurhan tehneen ystävän persoonallisuus ja sisäisyys – puhumattakaan hänen perimmäisistä motiiveistaan teolleen – selviä. Kertojan ystävän elämä jää sarjaksi yhteenliittymättömiä tapahtumia. Levén romaanin lukeminen muistuttaakin valokuvakansioiden selaamista, missä esiintyvät itselle tuntemattomat henkilöt: jotakin heidän elämästään, toiveistaan ja saavutuksistaan on kuvien perusteella kyllä mahdollista päätellä, mutta lopulta heidän elämänsä sisin jää salaisuudeksi.
Juuri siksi vanhat valokuvakansiot vetoavat! Ikään kuin kuvissa salaperäisesti hymyilevä tuntisi jonkin salaisuuden elämästä, joka koskee minua itseäni ja omaa elämääni, ikään kuin lupaus onnesta olisi lunastettavissa…
**
Tiedän mitä on masennus. Ikään kuin ohut huntu erottaisi minut todellisuudesta, ikään kuin seuraisin tapahtumia, jotka eivät kuulu omaan elämääni. ”Ulkopuolisuus” ei käy kuvaamaan tätä kokemusta, ei ainakaan, jollei kyse ole suorastaan metafyysisestä ulkopuolisuudesta. Pikemminkin kyse on todellisuuden, johon kuuluvat myös omat teot, eleet ja toiveet, tarkkaamisesta suunnattoman etäisyyden takaa. Tällaisesta ei Levén romaanin nimetön päähenkilö kärsi tai ainakaan tällainen ”sairaus” ei käy sekään selittämään hänen tekoaan siinä missä ei hänen persoonallisuuttansakaan.
”Niin kuin muut lukevat romaaneja sinä luit sanakirjoja. Sanoit: Jokainen hakusana on hahmo, jonka löytää uudelleen yhä uusissa asetelmissa. Toiminnan yhtenäisyys syntyy luennan etenemisen perusteella. Tarinan eteneminen perustuu ainoastaan seurantoon. Sanakirja muistuttaa enemmän maailmaa kuin romaani, sillä maailma ei ole tapahtumien ja tekojen merkitysyhteys vaan ainoastaan havainnoista syntynyt kompositio.”
Levén romaanin ydin on siis siinä, että yhtäältä sen kertoja tunnustaa, että elämä on kokonaisuus ainoastaan sen ulkopuoliselle tarkastelijalle. Toisaalta hän kieltäytyy antamasta itsemurhan tehneen ystävänsä elämästä tällaista kokonaistulkintaa. Siinä missä Gazdanovin romaani kuvaa sattuman ja kohtalon salaperäistä yhteyttä, keskenään vastakohtaisten elämäntaipumusten sovittamattomuutta, rakkautta… koostuu Levén romaani ainoastaan elämän tarkkailusta ja elämäntapahtumien ylös kirjaamisesta.
”Keräsit lauseita, joita kuulit jalankulkijoiden lausuvan kadulla. Eräs suosikeistasi kuului: ’Pidän koirista mutta rakastan dinosauruksia.’”
**
Ehkä Levén kerrontatapaa voisi nimittää ”muistelun poetiikaksi”. Juutalaisen ajattelun traditiossa ”muisteluksi” (Eingedenken) kutsutaan sellaista suhdetta menneisyyteen, missä edistyksen nimissä ei voida oikeuttaa menneiden sukupolvien kärsimystä. Sen sijaan, että ”onni” olisi loputtoman pyrkimyksen päämäärä, asetetaan nykyhetken historialliselle tietoisuudelle vaade: menneisyyttä on muisteltava niin, että menneiden sukupolvien lunastamattomat odotukset voidaan sovittaa nykyhetkessä. Toisin sanoen muistelu edellyttää sen tiedostamista, että yksilön historiallinen vastuu ei koske ainoastaan tulevaa vaan myös menneiden sukupolvien oikeutuksetonta kärsimystä, jolle hänen on tehtävä nykyhetkessä oikeutta. Muistelussa menneisyyden aikahorisontti on siis niin, että muistiin palautetaan menneisyyteen sisältynyt lupaus tulevaisuudesta, mikä ei kuitenkaan toteutunut, mutta olisi voinut toteutua.
Levén romaanin kertojan ohjelma ei tosin ole näin mahtipontinen. Elämän ristiriidoille ei luvata nykyhetkessä tai ikuisuudessa tapahtuvaa lunastusta: hajamielinen, tuskan ja kaipuun täyttämän muistelun suoma menneen läsnäolo nykyhetkessä on ainoa sovitus, jonka Levén kertoja tuntee.
”Sinä et ole yksi heistä, jotka vanhoina ja sairaina, aaveen kaltaiseksi haurastuneessa ruumiissa jo ennen elämänsä päättymistä muistuttavat kuolemaa. Heidän kuolemansa on hitaasti etenevän rappion lopputulosta. Ja eikö rauniolle kuolema merkitse vapahdusta? Kuoleman kuolema? Sinä sen sijaan katosit elämänvoimasi täysimmässä mitassa: nuorena, vahvana ja terveenä. Sinun kuolemasi oli elämän kuolema. Ja silti haluaisin uskoa, että olet sen vastakohta: elämä kuolemasta.”
Niinpä vaikuttaa siltä, että Levén romaanissa muodostuva näkemys elämästä on Gazdanovin kuvaaman vastakohta: mikä siis on se kohtalonyhteys, joka liittää yhteen nämä romaanit?
On olemassa labyrintti, joka koostuu yhdestä ainoasta suorasta viivasta ja on näkymätön ja päättymätön…
**
Borges oli mieltynyt labyrintteihin: Haarautuvien polkujen puutarhasta niitä löytyy miltei yhtä monta kuin novellejakin ja monesta novellista useampia. On olemassa Ts’ui Penin ”haarautuvien polkujen puutarha” – kirja, jonka juoni ei muodostu ainoastaan yhdestä tietystä tapahtumakulusta vaan joka kuvaa kaikki tietyn tapahtuman ajassa haarautuvat seuraukset. On olemassa arabialaisen kuninkaan labyrintti, jossa ”ei ole portaita joita nousta, ei portteja joita murtaa, ei loputtomia käytäviä joissa harhailla eikä muureja jotka kieltävät pääsyn”. Red Scharlachin Erik Lönrotille kuvailema ”yhdestä ainoasta suorasta viivasta koostuva labyrintti” on siis ainoastaan yksi monista. Ehkä Ts’ui Penin haarautuvien polkujen puutarhaakin kiehtovampana labyrinttina olen kuitenkin pitänyt viimeksi mainittua – tuijottaahan Lönrot novellissa surmaajansa osoittaman aseen piippua kohden.
Tuo viiva on aika ja sen muodostama labyrintti elämä…
Kirjallisuus
Jorge Luis Borges: Haarautuvien polkujen puutarha. Suomentanut Matti Rossi. WSOY 2001.
Gaito Gasdanov: Das Phantom des Alexander Wolf. Kääntänyt Rosemarie Tietze. Carl Hanser 2012.
Dieter Henrich: Konzepte: Essays zur Philosophie in der Zeit. Suhrkamp 1987.
Dieter Henrich: Bewusstes Leben. Reclam 1996.
Édouard Leve: Selbstmord. Kääntänyt Claudia Hamm. Matthes & Seitz 2012.
[i] Luin molemmat romaanit saksannoksina. Käännökset romaaneista ovat omiani. Ne eivät varmaankaan tee kummallekaan oikeutta.
Merkintä on kirjoitettu alun perin vuonna 2014 ja sitä on muokattu alkuvuodesta 2021. Teksti sisältää katkelmia julkaisemattomasta käsikirjoituksestani.
[ii] Henrich varioi tässä yhteydessä Kantin Käytännöllisen järjen kritiikin loppua. Kant kirjoittaa:
”Zwei Dinge erfüllen das Gemüt mit immer neuer und zunehmender Bewunderung und Ehrfurcht, je öfter und anhaltender sich das Nachdenken damit beschäftigt: Der bestirnte Himmel über mir, und das moralische Gesetz in mir. Beide darf ich nicht als in Dunkelheiten verhüllt, oder im überschwenglichen, außer meinem Gesichtskreise, suchen und bloß vermuten; ich sehe sie vor mir und verknüpfe sie unmittelbar mit dem Bewußtsein meiner Existenz. Das erste fängt von dem Platze an, den ich in der äußern Sinnenwelt einnehme, und erweitert die Verknüpfung, darin ich stehe, ins Unabsehlich-Große mit Welten über Welten und Systemen von Systemen, überdem noch in grenzenlose Zeiten ihrer periodischen Bewegung, deren Anfang und Fortdauer. Das zweite fängt von meinem unsichtbaren Selbst, meiner Persönlichkeit, an, und stellt mich in einer Welt dar, die wahre Unendlichkeit hat, aber nur dem Verstande spürbar ist, und mit welcher (dadurch aber auch zugleich mit allen jenen sichtbaren Welten) ich mich, nicht wie dort, in bloß zufälliger, sondern allgemeiner und notwendiger Verknüpfung erkenne. Der erstere Anblick einer zahllosen Weltenmenge vernichtet gleichsam meine Wichtigkeit, als eines tierischen Geschöpfs, das die Materie, daraus es ward, dem Planeten (einem bloßen Punkt im Weltall) wieder zurückgeben muß, nachdem es eine kurze Zeit (man weiß nicht wie) mit Lebenskraft versehen gewesen. Der zweite erhebt dagegen meinen Wert, als einer Intelligenz, unendlich, durch meine Persönlichkeit, in welcher das moralische Gesetz mir ein von der Tierheit und selbst von der ganzen Sinnenwelt unabhängiges Leben offenbart, wenigstens so viel sich aus der zweckmäßigen Bestimmung meines Daseins durch dieses Gesetz, welche nicht auf Bedingungen und Grenzen dieses Lebens eingeschränkt ist, sondern ins Unendliche geht, abnehmen läßt.“
Tai kenties hän mukailee biologi Jacques Monodia, jonka kirjan nimi on Sattuma ja välttämättömyys… Monod kirjoittaa: ”Vanha liitto on rikki. Viimein ihminen tietää olevansa yksin maailmankaikkeudessa, joka ei välitä, josta hän on syntynyt sattumalta. Hänen kohtaloaan ja hänen tehtäväänsä ei ole kirjoitettu mihinkään. Itse hän valitsee valtakunnan tai varjot.” (suomentanut Jukka Kemppinen) -
”Todellisen itsesäilytyksen ideaali: minä voi olla tyytyväinen ja onnellinen ainoastaan, mikäli se elää yhtäpitävyydessä itsensä kanssa, kun jokainen ristiriita ratkeaa korkeammassa yhtäpitävyydessä…”
Husserlin näkemys inhimillisen elämän ajallisesta muotoutumisesta on menneisyyden totalitarismia nykyisyyden kustannuksella ja sen oikeuttamista edistyksen nimissä.
-
“[S]uurille ulkoisille käännekohdille ja kohtaloniskuille ei panna enää niin paljon painoa, niiden kykyyn ilmaista kuvauskohteesta jotakin olennaista ei enää uskota yhtä lujasti kuin ennen; sitä vastoin uskotaan, että elämänkulusta sattumalta poimittu katkelma ilmentää joka hetki elämänkohtalon kokonaisuutta, jota sen avulla voidaan kuvata. Sellaisiin synteeseihin, joihin päästään kuvaamalla arkinen tapahtuma pohjiaan myöten, luotetaan nyt enemmän kuin kronologisiin selkeisiin kokonaisuuksiin, joissa kohdetta seurataan alusta loppuun, jättämättä pois mitään ulkoisesti olennaista, ja joissa suuria kohtalonkäänteitä korostetaan kuin tapahtumien nivelkohtina.”
Näin Erich Auerbach kuvailee teoksessaan Mimesis länsimaisessa kirjallisuudessa 1900-luvun alkupuolella tapahtunutta muutosta, joka ilmenee esimerkiksi Virginia Woolfilla ja Marcel Proustilla. Auerbachin mukaan vielä Flaubert, vaikka keskittyykin elämän sinänsä mitättömien yksityiskohtien ja pienten sattumusten tutkailuun, kaikesta huolimatta kuvaa nämä pyrkimyksenään esittää suuri, hitaasti mutta vääjäämättömästi katastrofiin etenevä tapahtumakulku. Sen sijaan esimerkiksi Woolf ottaa teoksessaan Majakka kohteekseen mitä mitättömimmän sattumuksen: vain muutaman hetken kestävän episodin rouva Ramsayn elämästä, jolloin tämä käskee poikaansa Jamesia nousemaan seisomaan voidakseen mitata majakanvartijan pojalle tarkoitettua sukkaa. Auerbachin mukaan Woolfin Majakan kertoja kannattaa uskomusta, että ihmiselämää yleensä ja tietyn yksilön elämää erityisesti voidaan kuvata verrattomasti tarkemmin ja siitä voidaan paljastaa suunnattomasti enemmän osoittamalla yhden ainoan ajanhetken mittaamaton syvyys kuin suurten, kokonaisia elämiä tai aikakausia käsittävien kronologisesti etenevien tapahtumakuvausten avulla.
Näin siis eräänlainen psykologinen realismi yhdistyy etenkin Woolfilla varsin kaikkitietävään kertojaan. Hän kykenee henkilöhahmoja koskeviin arvostelmiin, jotka paljastavat lukijalle sellaisia seikkoja henkilöhahmojen elämän ongelmista, mitkä jäävät näille itselleen kätketyiksi. Näin kaunokirjallisen kerronnan painopisteeksi tulee sinällään mielivaltainen tapahtuma, “joka ei palvele suunnitelmallista juonen kehittelyä vaan jota käytetään omana itsenään”, ja joka paljastaa kuinka “jokaiseen hetkeen, jolle antaudumme ilman ennakkoasenteita, sisältyy todellisuuden runsaus ja elämän syvyys.”
Silti Woolf ainoastaan ilmaisee erään 1900-luvun alulle tyypillisen ongelman variaation: nimittäin kysymyksen, joka liittyy mahdollisuuteen tavoittaa “elämä” tälle ilmiölle itselleen oikeutta tehden. Jo Wilhelm Dilthey, mutta vielä selkeämmin Martin Heidegger ottaa lähtökohdakseen juuri tämän ongelman: kuinka kuvata ajallista, alati eteenpäin virtaavaa ja alati muotoutuvaa elämää ilman, että se tämän kuvauksen seurauksena menettäisi oman luonteensa ja tulisi väärin perustein objektivoiduksi? Heidegger esittääkin luennoidessaan Freiburgin yliopistossa vuonna 1919 hämmästyttävän paljon Auerbachin kirjoittamaa muistuttavan kuvauksen.
“Tulette kuten tavanomaisesti tähän luentosaliin, luennolle kuten tavanomaista ja otatte tavanomaisen paikkanne. Pidättäytykää nyt tässä kokemuksessa ‘nähdä oma paikkanne’ tai seuratkaa minun selostustani: Astuessani luentosaliin näen kateederin. Tässä emme keskity nyt kokemuksen kielelliseen artikulaatioon. Mitä minä näen? Ruskeita suorakulmaisia pintojako? Ei, näen jotakin muuta. Laatikonko, suuremman, jonka päälle on rakennettu pienempi? Ei suinkaan. Näen kateederin, jonka ääressä minun on määrä puhua, te näette kateederin, jolta teille tullaan puhumaan, ja jolta olen jo puhunut. Puhtaasta kokemuksesta ei ole löydettävissä minkäänlaista perusteluyhteyttä, ikään kuin näkisin ensin toisistaan erottuvia ruskeita pintoja, sitten näistä muotoutuvia laatikkoja, sitten pulpetin, sitten kateederin, ikään kuin kateederius olisi kiinnitetty laatikkoon kuin etiketti. Kaikki tämä on virheellistä väärintulkintaa, jolla ei ole perustaa puhtaassa kokemuksessa. Näen kateederin kuin yhdellä iskulla, en näe sitä erillisenä kohteena, vaan pöytätason liian korkealle nostettuna. Näen kirjan pöydällä jonakin, joka häiritsee minua (kirjan, en suurta määrää sivuja, joilla on mustia pisteitä), näen kateederin tietyssä valossa, tietyssä ympäristössä, tietystä suunnasta käsin.”
Näin siis Heidegger pyrkii samaan mitä Woolf kerronnassaan. Ottamalla lähtökohdakseen mitä arkipäiväisimmän kokemuksen he haluavat paljastaa elämän koko syvyydessään, jokaisen elämän hetken uppoutuneisuuden merkityskokonaisuuteen, kokonaiseen maailmaan.
Tällaiset pyrkimykset tuntuvat oudolla tapaa vanhentuneilta….
Kirjallisen kuvauksen tavoitteena ei ole enää tavoittaa oleellista henkilöhahmojen elämästä kuvaamalla yhtä ohikiitävää hetkeä. Esimerkiksi Peter Handken lyhyt romaani Die linkshändige Frau alkaa seuraavasti:
“Hän oli kolmekymmentävuotta vanha ja asui asuinalueella, joka oli rakennettu penkereille erään matalahkon vuoriryhmän rinteille suuren kaupungin valojen yläpuolelle. Hänellä oli silmät, jotka säteilivät toisinaan – vaikkei hän suunnannut katsettaan kehenkään – ilman että hänen kasvonsa olisivat muutoin muuttuneet.”
Handken romaanin alkulauseet luettuaan lukija, joka tuntee Auerbachin tutkimuksen “todellisuudenkuvauksesta länsimaisessa kirjallisuudessa” odottaa, että kuvaus naisen silmistä, “jotka toisinaan säteilevät”, johtaisi johonkin syvälliseen oivalluksen koskien tämän persoonallisuutta. Näin ei kuitenkaan käy. Pikemminkin luonnehdinta jää jos ei irralliseksi, niin kumminkin huomioksi, joka ei valota naisen persoonallisuutta, hänen luonteenpiirteitään tai elämänsä salaisuuksia yhtään enempää, kuin mikä tahansa satunnainen yksityiskohta hänen ulkonäöstään. Samalla tavalla – ja itse asiassa vielä korostuneemmin kuin siteeratussa kohdassa – ovat kerronta, henkilöhahmojen kuvaus sekä satunnaiset, joskin harvat luonnehdinnat luonnosta ja ympäröivästä seudusta oudon deskriptiivisiä, ikään kuin täysin puolueettoman päältäkatselijan muistiinpanoja: henkilön, jolla ei missään nimessä ole pääsyä henkilöiden tietoisuuteen tai motiiveihin: näiden sisimmän elämän äärelle. Yhtä lailla selittämättömäksi jää myös naisen ratkaisu jättää miehensä ja ryhtyä elämään yksin lapsensa kanssa. Yhtä lailla on kerronta täysin vailla kaikkia moralistisia painotuksia: väkivalta, ahdistus, sisäinen tyhjyys, joita kaikkia henkilöhahmojen elämään oletettavasti sisältyy, kuvataan kaikki samalla tyyneydellä, samalla yhdentekevyydellä kuin luonnehdinta nimettömäksi jäävän “vasenkätisen naisen” silmistä, jotka “säteilevät toisinaan”.
Mitään ei selitetä…
Tämä on vapaus…*__Kirjoitettu alun perin 2013.
-
“Kun katsomme tätä intohimojen ja niiden väkivallan näytelmää; sitä järjettömyyttä, joka liittyy myös ihmisluonnon hyviin aikomuksiin ja oikeutettuihin päämääriin; kun näemme sen pahuuden ja kurjuuden sekä ne rauniot, jotka ovat kohdanneet ihmisen luomia kaikkein kukoistavimpiakin kuningaskuntia, emme voi olla tuntematta surua kaiken ohimenevyydestä. Ja koska tämä rappio ei ole vain luonnon työtä vaan ihmistahdon, emme voi olla tuntematta katkeruutta ja pettymystä tämän näytelmän edessä. Pelkkä totuudellinen katsaus siihen, millaiset onnettomuudet ovat kukistaneet jaloimmatkin valtakunnat ja kansat sekä yksittäisten ihmisten korkeimmatkin hyveellisyyden ilmaukset, ei voi olla muuttumatta mitä hirvittävimmäksi kuvastukseksi, joka herättää syvän ja toivottoman surullisuuden, jota mikään sovittava ele ei voi kumota. Tämän me voimme kestää ja ottaa siihen etäisyyttä vain siten, että ajattelemme: ’toisin ei olisi voinut tapahtua, kyseessä oli kohtalo, mitään ei ole muutettavissa’. Ja lopulta palaamme itseemme tästä sietämättömästä pitkästymisestä, jonka kauhujen tarkkaaminen meissä aiheuttaa: nykyhetkeen, jota määrittävät yksityiset päämäärämme ja intressimme; me vetäydymme itseyteemme, josta käsin kuin hiljaisella rannalla seisoen nautimme eteemme avautuvasta näystä sekasortoiseen rauniokasaan.”